Kalenterilehden kääntyessä joulukuulle on aika hieman koota ajatuksiani ja tehdä kevyttä kokonaisarviota kuluneesta vuodesta. Tämä vuosi jää kyllä maailmanlaajuisten tapahtumien takia historiankirjoihin varsin ikävissä merkeissä. Omaa toimintaamme tarkasteltaessa mieleeni jää vahvimmin kohtaamistyömme paluu lähellä niitä tasoja, joissa olimme ennen koronapandemian alkua. On ollut hienoa päästä kohtaamaan ihmisiä enemmän kasvotusten ja vaikuttamaan sillä tavoin kohderyhmiimme. Samaan aikaan olemme huomanneet valitettavasti myös sen, mitä kaikkea negatiivista korona rajoitteineen teki erityisesti nuorillemme. Nuorten pelokkuus, ahdistuneisuus ja masentuneisuus lisääntyivät, ryhmätyöskentelytaidot lähes katosivat, harrastuneisuus ja liikkuminen vähenivät ja päihteiden käytössä tapahtui kasvua. Tilanne sai aikaan myös paljon eripuraa ihmisten välille ja eriarvoistuminen kasvoi.
Jatkan vielä tovin synkistelyä ja otan käsittelyyni lasten ja nuorten vanhemmat. Myös heille tämä korona-aika on ottanut koville ja samat ilmiöt kuin edellä ovat toteutuneet. Itseäni on jo useamman vuoden mietityttänyt se, että miksi ihmeessä koulujen vanhempainillat eivät tavoita enää lasten huoltajia entiseen tapaan. Näissä illoissa jaetaan tärkeää infoa koulutyön sujumisesta ja kaikesta muustakin kasvatustyöhön liittyvästä. Omat iltamme käsittelevät erityisesti nuorten hyvinvointia ja päihteiden käyttöä tuoden sinne tarkkaa tietoa kouluilla toteutetuista hyvinvointikyselystä. Tänä vuonna olemme kartoittaneet näiden kyselyidemme avulla noin 7.000 nuoren vastauksia. Syksyn 2022 järjestämiemme vanhempainiltojen perusteella antaisin valtaosalle huoltajista ehdot aktiivisuudestaan kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön.
Aamupostissa oli 30.11.2022 puhutteleva ja hyvä pääkirjoitus otsikolla ”mikä on mennyt pieleen?”. Juttu koski ilmiöitä, joita nyt kohtaamme tässä arjessamme. Kirjoitus oli ilmeisesti saanut alkunsa nuorison jengiytymisen problematiikasta ja kaikesta niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Pidin siitä, että jutussa huomioitiin nuorten kasvavat elämänhallintahaasteet, syrjäytyminen, nettiviihde, perheiden ja pienyhteisöjen siteiden löyhtyminen, maahanmuuttopolitiikan haasteet, yksilökeskeisyyden kasvu ja asenteiden muuttuminen. Nämä edellä mainitut syyt ovat juuri niitä tekijöitä, jotka tilanteen ovat aiheuttaneet. Nyt joudumme yhteisesti kantamaan vastuuta jälkiseurauksista.
Vanhempien rooli lastensa kasvatuksen vastaavina on täysin kiistaton fakta. Tätä vastuuta ei voi vyöryttää kenelläkään muulle, se on ja pysyy kodeissa. Tiedostan toki sen, että kaikissa kodeissa tämä ei onnistu, siksi lasten huostaanotot ovat valitettavasti varsin korkealla tasolla. Lapsen saaminen perheeseen tuo valtavan vastuun huoltajille ja elämänmittaisen yhteistyösopimuksen. Olen usein verrannut tätä kasvatusvastuuta talonrakennuksen pohjatöihin. Taloa rakentaessa on ensiarvoisen tärkeää, että pohjatyöt tehdään kunnolla. Alusta on saatava kestämään ja vatupassiin muuten on hankalaa edetä projektissa. Hyvillä pohjilla perustukset saadaan onnistumaan ja se mahdollistaa projektin etenemisen. Täsmälleen sama tapahtuu kasvatuksessakin, tosin pohjatöitä siinä tehdään kauemmin. Mikäli lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat turvattomia ja epävakaita on luvassa kasvavia haasteita, jotka melkoisella varmuudella tulevat käsiteltäviksi myöhemmin. Lapsen tullessa murrosikään tuo se mukanaan omanlaisensa haasteet, joissa vanhempia koetellaan vielä ehkä astetta kovemmin. Tämäkin vaihe kasvatuksessa on erittäin tärkeä ja onnistuessaan se antaa nuorelle hyvät eväät kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi.
Millä näitä vanhemmuuden haasteita voisi ratkaista? Tarjoan seuraavaksi hieman lennokkaitakin ratkaisumalleja, jolla mielestäni nykyistä tilanne voisi kääntää parempaan suuntaan. Ensinnäkin haluaisin muuttaa koulujen opetusta suunnitelmineen ja käytäntöineen. Lisäisin jo alakouluihin oppiaineen, jonka nimi on elämänhallintataito. Täällä opetellaan oman itsensä hallintaa monipuolisesti ja kasvamista yhteiskunnan vastuulliseksi jäseneksi. Liikunta- ja taideaineille antaisin enemmän aikaa, koska ne palvelevat sitten kaikkea oppimista entistä paremmin. Koulujen henkilöstölle tulisi pakolliset kohtaamistyön kurssit, jotka voisivat olla jo opettajainkoulutuksessa mukana. Koulujen työrauhaa edistäisin pienentämällä luokkakokoa ja lisäämällä opettajien päätösvaltaa mm. kännyköiden käytön suhteen oppitunneilla. Oma suositukseni on, että älypuhelimia käytettäisiin oppitunneilla hyvin harkiten. Koulun ja kodin välistä yhteistyötä pitää parantaa ja kohtaamistyön kurssit valmentavat opettajia tähän.
Vanhempia lähtisin tukemaan määrätietoisemmin jo neuvolavaiheesta. Lisäisin sinne osaamista kohdata ja arvioida vanhempien tuen tarvetta. Lapsen aloittaessa koulutaipaleensa vanhemmat sitoutetaan mm. osallistumaan vähintään pari kertaa lukuvuodessa koulun järjestämiin vanhempainiltoihin. Tämä pitää alkaa jo alakoulun puolella ja jatkua aina toisen asteen opintoihin saakka. Lapsen / nuoren todistuksiin tulee merkinnät vanhempien osallistumisesta vanhempainiltoihin ja ilman niitä ei todistuksiakaan jaeta. Vanhempaintapaamiset voisivat olla enemmän vuorovaikutuksellisia ja niitä tulee uudistaa ihan reilulla kädellä. Näitä tapaamisia voidaan myös eriyttää esim. siten, että esim. nepsy-oireisten lasten huoltajille tarjotaan tapaamisissa pienryhmätoimintaa. Tällöin myös vertaistuki toteutuisi tehokkaammin huoltajien välillä.
Olen tässä kirjoituksessani tietoisesti hieman kriittinen ja osin turhautunutkin. Tämä kaikki pohjaa niihin kokemuksiin, joita sekä työni että vapaa-ajan kautta olen kokenut. Uskon ehdottomasti positiiviseen muutokseen asiassa, mutta ei se ilmaiseksi tule. Nyt on korkea aika meidän vanhempien ottaa tämä asia haltuun ja tehdä ryhtimuutosta. Onnistuminen on luonnollisesti monen tekijän summa ja se koskettaa kaikkia yhteiskunnan tasoja päättäjistä vanhempiin. Lopputulos näkyy viiveellä vuosien päästä.
Henkilökohtaisesti kulunut vuosi on ollut varsin antoisa, mutta loppuvuosi yllättävänkin raskas. Monet epävarmuustekijät ovat vaivanneet ja huomaamatta ilmeisesti myös päässyt vaikuttamaan mm. jaksamiseeni. Onnekseni olen kyennyt toteuttamaan liikuntaharrastuksiani täysillä ja saanut tukea lähipiiriltäni monin eri tavoin. Lasteni ja lastenlapsemme tekemisten seuraaminen on ollut mitä parhainta jaksamisen tukea näinä aikoina. Näistä kaikista pidetään tiukasti kiinni jatkossakin.
Toivon kaikille rauhaisaa joulun aikaa ja erityisen hyvää tulevaa vuotta 2023!
Henrik Norrena
